Minulla on kohta murkkuikäinen tyttö, joka on aina ollut minun mielestä normaalipainoinen, mutta kouluterveydenhoitajan mielestä joskus liian painava. Koska paino on ollut käyrän ylärajalla. Viime käynnillä todella hermostuin terveydenhoitajalle, kun hän tuijotti tietokoneruutua ja käppyriä siellä, ei siis katsonut lasta, ja totesi kylmän viileästi, että painokäyrä on huolestuttavasti nyt kääntynyt nousuun!! Lapsenne on ylipainoinen. Arrgghh! Siis ensimmäisen kerran painokäyrä lipsahti käppyrän väärälle puolelle (juuri ja juuri rajan yläpuolelle) ja tämä oikeutti hänen mielestään tälläiseen kommenttiin. Ymmärrän kyllä sen, että on parempi puuttua painonnousuun heti alussa, mutta jonkinlaista harkintaa voisi käyttää siinä, milloin ja miten asiaan puututaan. Itse (terveydenhuollon ammattilainen myös) olisin ennen minkäänlaisia kommentteja katsonut lasta, että onko ylipäätään syytä huoleen ja sen jälkeen mahdollisesti jutellut ruokatottumuksista. Ilman mitään kommentteja lihomisesta tai ylipainoisuudesta. Syynä tähän purkaukseen on se, että tämän terveydenhoitajakäynnin jälkeen tyttö on pyörinyt huolestuneena peilin edessä ihan jatkuvasti ja puristelee reisiään, vatsaansa, jne tutkien, onko jossain ylimääräistä rasvaa. 10-vuotias!!! Mitenkäs äitinä vakuutat omalle lapsellesi, että olet oikein sopiva ja kaunis juuri tuon painoisena? En purkanut raivoani terveydenhoitajalle lapsen kuulleen, vaan palasin asiaan myöhemmin puhelimella. Kerroin kyllä varsin selkeästi mielipiteeni siitä, missä ja miten lapsen painoa voi minun mielestäni kommentoida. Kielsin jatkossa moiset kommentit ja sanoin, että jos terveydenhoitaja haluaa asiasta keskustella, voi ottaa minuun yhteyttä. Lapsi on melko heikossa asemassa keskustelussa, jossa toisena osapuolena on aikuinen ja terveydenhoitajan valtaa käyttävä ihminen...  Mutta onneksi suurin osa  kouluterveydenhoitajista on omaa järkeään käyttäviä, inhimillisiä ja lasta kannustavia, ainakin toivon niin. Huoh. Tulipas jurputettua...

En koskaan ole puhunut kotona laihduttamisesta, enkä lasten kuulleen huokaile painoani tms. Olen aina laihduttaessani uskonut syöväni todella hyvin ja terveellisesti (virallisen käsityksen mukaan) ja muokannut sitä myöten koko perheen ruokavaliota samaan suuntaan. Nyt lapset ovat vähän ihmeissään tästä ruokavaliosta, kun se on niin totaalisen erilainen kuin aiemmat ruokatottumukseni. Olen yrittänyt parhaani mukaan perustella lapsille uusia ratkaisujani ilman saarnaamista tai vaahtoamista. Ja ihmeesti lapset tuntuvat hoksaavan näitä asioita. Ja ymmärtävät sen, että on erilaisia käsityksiä siitä, mikä on terveelistä. Tyttöni kysyi minulta eilen, että miksi sinä äiti yrität laihentua, sinä kun olet oikein hyvä tuollaisena!! Juttelin hänelle sitten siitä, että päätarkoitus ei ole laihtua, vaan syödä niin terveellisesti, kuin pystyn ja sitä myöten voin paremmin. Laihtuminen tulee siinä sivussa. Hankala tilanne, josta varmaan vielä keskustellaan.

Meillä sataa kaatamalla vettä ja rakeita vuorotellen, yäk. Pihalla olisi vaikka mitä hommaa, mutta nyt on kyllä liian surkea keli puutarhatöihin. Patio olisi viittä vaille valmis, siitä ei puutu kuin muutama sata reunakiveä ja hiekat kivien välistä. Jospa ensi viikonloppuna päästäisiin sitä jo testaamaan!

Huomenna on äitienpäivä ja mies oli hetken aikaa hätää kärsimässä; mitä ihmettä minulle tarjotaan, kun en syö hiilareita?! Annoin hänelle Karpin keittokirjan ja Karpin ateriakirjan ja esittelin sieltä kaikenmaailman herkkuja, joita mielelläni söisin. Luulenpa, että saan aamulla mutakakkua ja jotain rahkaherkkua :)

Olen nyt ollut Pellinki-dieetillä kohta kahdeksan viikkoa. Tänä aikana olen kahdesti kokeillut syödä viikonloppuherkkuna hiilareita, toisella kerralla viljaa, toisella sokeria. Ja molemmilla kerroilla totesin, että parempi olla syömättä. Seuraavat päivät menivät nimittäin ihan poskelleen, olo oli "vittuuntunut", en osaa sitä paremmin kuvailla. Mutta en todellakaan ollut mukavaa seuraa ympäristölleni! Parissa päivässä olo palautui normaalin mukavaksi ja sain taas nauttia olostani. Kummallinen juttu. Ja molemmista kerroista seurasi myös se, että paino nousi reilun kaksi kiloa. Kyllähän se äkkiä siitä laski entisiin lukemiin, mutta ei ole elimistölle varmaan kovin hyväksi tälläinen painon raju nousu ja lasku. Mutta se, mikä tässä on mainiota, on se, että minulla ei oikeasti edes tee mieli mitään hiilaripommeja. Karkkihyllynkin ohitse pystyn aivan vaivattomasti kävelemään, aikaisemmilla laihiksilla minun oli kierrettävä karkkihyllyt kaukaa. Aikaisemmin minun oli myös AIVAN PAKKO saada karkkia kerran viikossa (ja siitähän se repsahdus monesti sai alkunsa), mutta nyt ei ole minkäänlaista makean himoa. Tuon yhden kerran, kun söin karkkia, niin kyllähän se hyvälle maistui, mutta silloinkaan minulla ei ollut minkäänlaista pakkoa saada syödä karkkia. Ne vain sattuivat olemaan pöydällä lasten jäljiltä perjantai-iltana ja ajattelin, että voishan sitä muutaman karkin syödä. Vaan eipä olis kannattanut.

Tänään ajattelin tehdä tortilloja Karpin ateriakirjan ohjeen mukaan. Ovat muuten hyviä, olen muutaman kerran jo tehnyt! Lisukkeeksi kanaa, chilitomaattikastiketta, vihanneksia... njam!